Yltäkylläisyyden jonot
Amsterdamin Schipholin lentokentän ylätason kahvilasta oli suora näkymä alempaan kerrokseen, EU:n ulkopuolelle matkaavien passintarkastusjonoihin. Odottajia ohjattiin tavalliseen tapaan siirrettävien ja joustavien aitojen avulla. Ihmiset liikkuivat hitaasti, mutta kuitenkin niin, ettei jonossa juuri voinut tehdä muuta kuin seistä. Mieleeni tuli karja, jota ajetaan aitauksesta toiseen kapeita väyliä pitkin, vaikka karja tuskin pysyisi yhtä rauhallisena paikoillaan.
Joitakin päiviä aikaisemmin juutuin odottamaan avautuvaa nostosiltaa. Kapeassa väylässä kulki neljä pitkää proomua peräkkäin, hitaasti, kuten kanavassa tulee kulkea. Jonon ensimmäisessä autossakin istuvan aika oli pitkä, vaikka siihen kului kaikkineen ehkä 15 minuuttia.
Hätkähdin, kuinka paljon elämäämme kuuluu jonottamista, vaikka periaatteessa kaikkea on yllin kyllin. Nuoruudessani kauhistelimme Neuvostoliiton leipäjonoja (tai liha-, vaate- ynnä muita), mutta elintarvikeapujonot ilmestyivät Suomeen 90-luvulla eivätkä ole sen jälkeen poistuneet. Ruokaa on maassa tarpeeksi, mutta se ei aina löydä nälkäistä.
Me seisomme liikenneruuhkissa, toiset työmatkoillaan aamusta toiseen, minä eläkeläisenä vain satunnaisesti. Me jonotamme kauppojen kassoille, jopa itsepalvelukassoille. Odotamme vuoroamme erilaisiin asiakaspalvelunumeroihin vain kuullaksemme "Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuina, palvelemme hetken kuluttua". Hetki voi olla pitkä ja maksaa asiakkaalle paljon.
Olen jonottanut kirjaston kirjaa pahimmillaan lähes vuoden. Työväenopiston suosituimmille kursseille pitää ilmoittautua heti ensimmäisten viiden minuutin aikana, jotta saa opiskelupaikan. Jotkin konsertit ja teatteriesitykset ovat loppuunmyytyjä heti lipunmyynnin avattua. Linnanmäen ja muiden huvipuistojen laitteisiin kiemurtelevat pitkät jonot, satoi tai paistoi.
Ja kaikkialla naiset jonottavat vessaan. Toivon, että sukupuolineutraalit WCt aikanaan ratkaisevat ongelman.
Pahimpia jonotustilanteita ovat tietysti välttämättömät palvelut. Ensiapupoliklinikat, terveyskeskukset, sairaaloiden vuodeosastot, palvelu- ja hoivakodit, hammaslääkäripalvelut. Ohituskaistalle pääsevät työterveyshuollon piirissä olevat ja yksityisiä palveluja käyttävät, muut joutuvat odottamaan vuoroaan joskus kohtuuttoman kauan. Asiaa ei juuri helpota se, ettei noissa jonoissa yleensä tarvitse värjötellä ulkona kylmässä tai sateessa.
Jonot ovat ilmaus niukkuudesta. Peruspalveluiden osalta yhteys on selvä, mutta jotain puuttuu myös silloin, kun emme pääse suosittuihin vapaa-ajan ja virkistyspalveluihin. Joskus tuntuu, että me haluamme koko ajan jotain lisää niin, ettei mikään palvelutarjonta pysy perässä. Olemme suunnitelleet yhteiskunnan siten, että kaikkien on koko ajan oltava liikkeellä, muuten syntyy taantuma tai jäädään jälkeen (milloin mistäkin, yleensä kansainvälinen kilpailu on käypä termi). Ja sitä myötä täyttyvät liikenneväylät niin välttämättömistä työmatkailijoista kuin vähemmän välttämättömistä harrastus- ja huvikulkijoista.
Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani muistan jonottaneeni parijonossa koulun välitunnilta sisään ja kouluterveydenhoitajan vastaanotolle terveystarkastukseen. Pikkupitäjän kaupoissa ei ollut jonoa kuin korkeintaan yhden asiakkaan verran, pankkiin pääsi asioimaan suoraan palveluluukulle eikä busseihin tai juniin ollut ruuhkaa, vaikka ne kulkivat harvoin. Entistä maaseutua ei tietenkään kannata verrata nykyiseen suurkaupunkiin, mutta moni jonotustilanne on asuinpaikasta riippumaton.
Jonottaminen on kenties myös taitolaji, ehkä kulttuurisidonnainenkin. Jos kaiken pitää tapahtua heti eikä aikaa saa hukata, jonoon joutuminen voi olla katastrofi. Jos sen voisi ajatella etuoikeutena olla tekemättä mitään, muuttaisiko se jonottamiseen liittyvän kielteisen mielikuvan?
Olisi mielenkiintoista tehdä laskelma elämäni varrella jonottamiseen kuluneesta ajasta. Tosin määrä voisi jo tähän mennessä hätkähdyttää, ja tulevaisuudesta on helppo luoda kauhukuvia. Niissä ei näy liikenneruuhkia eikä liian täysiä harrastusryhmiä, vaan peruspalveluiden myllerrys: hoitotakuusta piittaamatta lääkäriin ei pääse, vakavasti sairas päätyy hoitoon liian myöhään, sen tuloksena entinen jonottaja joutuu ruumishuoneelle metalliovien taakse odottamaan sukulaisille sopivaa hautajaispäivää. Viime mainittu ei tosin enää kartuttaisi elämänmittaisia jonotustunteja!
Leila
Kuva: Leila Haltia. Nostosilta ylhäällä, Amsterdam 2022.