Tietoa meistä
Rantaviivalla -blogi on kahden kirjoittajakaverin, Leenan ja Leilan, yhteinen foorumi, jossa veden, maan ja joskus ilmankin ilmiöt saavat tulkitsijan ja tulkinnan. Jutuissamme kuljetaan veden äärellä, tehdään huomioita kasveista, ihmisistä ja muista elävistä olennoista, pohditaan historiaa ja tulevaisuutta. Joskus jutuissa ei ole päätä eikä häntää, toisinaan ne ovat tiukasti jonkun asian puolella, mutta harvoin mitään vastaan. Käytämme faktoja luovasti, mutta emme luovu niistä. Aiheemme liittyvät, ainakin usein, elämään rantaviivan läheisyydessä.
Olemme tavanneet kymmenen vuotta sitten luovan kirjoittamisen kurssilla. Vuosien mittaan tekstejämme on julkaistu mm. proosakokoelmassa Ote reistailee (Kustannus Hai 2013) ja opaskirjassa Sananas - luovaa kirjoittamista ryhmässä (Mediapinta 2018). Lisäksi Leena oli mukana antologiassa Yksinäinen Imuri ja muita henkilöitä (BoD 2019).
Laajasalon poluilla
Mereen ja sen rantoihin tutustuin muutettuani Helsinkiin opiskelemaan. Laajasalon saarella meri putkahtaa vastaan joka puolelta. Lenkkipoluilla meri on nuollut menokenkiä, uimarannalla lämpöiset kesäpäivät ja syksyiset myrskyt ovat tulleet tutuiksi yli neljänkymmenen vuoden aikana. Lapsuuden maisemat olivat Keski-Suomessa. Lähellä oli järviä, soudettiin ongelle, uitiin kesäisin päivät pitkät huulet sinisiksi.
Tekniikan parissa kuluneiden työvuosien jälkeen kirjoittaminen, lukeminen ja laulaminen ovat kilahtaneet ykkösharrastuksiksi. Päivittäinen meren rannoilla liikkuminen ruokkii ajatuksia niin fiktiivisten kuin asiatekstienkin maailmaan. "Meri kuule sieluni soitto, kuule lauluni huutoni mun"! Tiedän - se kuulee.
Leena Partanen
Vuosaaren rannoilla
Vietin lapsuuteni kesäsunnuntait perheen kanssa pienessä moottoriveneessä Piikkiön lähisaaristossa. Meri näyttäytyi auringossa liplattavina laineina, toisiaan lähellä olevina saarina ja satunnaisina ukkospuuskina. Horisontti oli kaukana, monen tunnin venematkan päässä. Kun muutin Helsinkiin, avomeri saavutti minut. Nykyisin pääsen tarkkailemaan horisonttia astelemalla muutaman sata metriä Vuosaaren Aurinkolahden rantaan.
Olen työskennellyt tiedottajana ja toimittajana, mutta eläkkeellä ollessani olen hakenut muita ilmaisun tapoja. Jotenkin nekin ovat kiertyneet kirjoittamisen ympärille, ja tässä sitä ollaan! Mihinkäs sitä seepra raidoistaan pääsisi. Tai vesi laineistaan.
Leila Haltia