Iltapäivään oli laskeutumassa jo hämärä, kun kävelin kanavalta kohti Tiiliruukinlahtea. Kanavassa vesi virtasi vapaana, muuten meri alkoi olla jäässä pakkasen jäljiltä. Jäältä silmiini osui jotain oranssia. Näky sai pysähtymään. Lahden jäällä seisoi lähekkäin kaksi ihmistä, joilla oli yllään oranssinväriset huomioliivit.
Jouluna kodeissamme tuoksuvat piparit, kinkut, lanttulaatikot, höyryävä glögi, hyasintit ja sisälle kannetut joulukuuset. Ne luovat osaltaan joulutunnelmaa kynttilöiden, lahjojen, laulujen ja koristeiden sekaan. Jos joulu ei synny mielissämme muuten, syntyy se ainakin aistiemme kautta.
Isäni oli viisivuotias, kun Suomessa avattiin ensimmäinen yleinen uimahalli Helsingin Yrjönkadulla vuonna 1928. Uutinen tuskin kantautui Viipurin lahden saareen, jossa isäni myöhemmin opetteli uimaan paljaan taivaan alla merivedessä.
Luen Sirpa Kähkösen uusinta romaania Vihreä sali. Sen tapahtumat sijoittuvat lapsuudesta tuttuun 1960- luvun Kuopioon. Kirjan tarinassa jouluun on aikaa viikko. Kukkakaupassa sähkövalot loistavat joulukukkien yllä, mutta takahuoneessa kauppaa hoitavat naiset viettävät kynttilän valossa hämärähyssyä. Ulkoa tullut tsupparityttö alkaa mopata lattiaa...
Matkustin toissa viikolla Helsingistä Osloon pienellä potkurikoneella. Kone nousi pehmeästi ja alkoi pian taittaa taivalta pilvien yläpuolella potkurien surinan säestämänä. Lentoaika arveltiin runsaaksi kahdeksi tunniksi. Suljin silmäni ja leijuin jossakin tietoisuuden rajoilla, olihan edessä pitkä matka, tai siis tavallista pitempi.
Istumme sisareni kanssa isän olohuoneessa ja selaamme lapsuusajan valokuva-albumia. Kuvia siihen on tallennettu muutaman vuoden ajalta, ensimmäiset 50-luvun puolivälissä. Kuvissa polskimme uimarannalla, leikimme hiekkalaatikolla serkkujen kanssa, matkustamme ensimmäisellä kuplavolkkarilla jossain päin Suomea.
Ahtaassa portaikossa väki valui hitaasti alaspäin kohti osakunnan juhlatiloja. Hiki nousi otsalleni ja puristin paperista korttia käsissäni varoen sen rypistymistä. Portaiden alla seisoi ladonovihartiainen mies, joka pysäytti edessäni odottavan nuorukaisen ja vaati saada nähdä paperit. Nuorukaisen kaivellessa taskujaan ovimies viittoi minulle ja...
Sunnuntaiaamuna kanavapolulla on hiljaista. Lenkkikengät rahisevat hiekalla, haapojen kohdalla rahina vaihtuu keltaisten lehtien kahinaksi. Jään kuuntelemaan hiljaisuutta, kunnes takaa kuuluu kellonkilahdus ja polkupyörä vilahtaa ohitseni. Sen mentyä luonto on taas äänetön, vain mereltä puhaltava kevyt itätuuli painautuu kasvoihini ja saa puiden...
Metron liukuportaissa on tungosta. Nuori mies edessäni kantaa selässään isoa mustaa reppua, jonka verkkomaisesta sivutaskusta pilkistää muovinen vesipullo. Hänen kaverillaan on myös reppu, samoin vieressä alaspäin liukuvilla naisilla. Ehdin nähdä heidän selässään ikisuosikit jo 80-luvulta, Fjällrävenin klassikkokånkenit. Oma reppuni tuntuu turhan...
Ystäväni oli pari viikkoa sitten pyöräilemässä pääkaupunkiseudulla. Et ikinä arvaa mikä täällä on? kuului hänen äänensä puhelimessa. En tiennyt ajeliko hän metsäpolkuja vai pyörätiellä, mutta hämmästelystään päätellen arvelin hänen törmänneen vähintään karhuun.